Jenkan tahti

Luin ja ilahduin: Kangastus 38

  • Kompakti ja vangitseva Kangastus 38.
    Kompakti ja vangitseva Kangastus 38.

Minulla on kaksi lempikirjailijaa: John Irving ja Kjell Westö. Syksyllä luin Irvingin uusimman teoksen, jonka sain synttärilahjaksi, ja nyt oli vuorossa joululahjaksi saamani Westön tuorein, vuoteen 1938 sijoittuva Kangastus 38.

 

Irvingissä ja Westössä on ainakin se yhtäläisyys, että molemmat ovat aiemmin tuntuneet “juuttuvan” tiettyihin teemoihin ja jopa jotkut eri kirjojen henkilöhahmot muistuttavat toisiaan. Tämä on ollut minusta häiritsevää, mutta siitä huolimatta olen ahminut molempien tuotantoa hyvillä mielin.

 

Nyt täytyy sanoa, että Kangastus 38 yllätti. Minun mielestäni se on erilainen tarina kuin Westön aiemmat, vaikka tyyli on ehdottomasti tuttua Westötä – niin kuin kuuluukin. Kuten aiemminkin, Westö kuvaa nytkin vanhaa Helsinkiä vangitsevasti. Muutamalla lauseella hän onnistuu luomaan tietynlaisen tunnelman. Tätä taitoa ihailen. 

 

Kirjassa asianajajan konttoristina aloittanut nainen törmää pomonsa kautta henkilöön menneisyydestään. Muistot vankileiriltä alkavat piinata tätä arvoituksellista konttoristia.

 

Jotenkin minua kosketti kovasti kirjan eräs tarinasta irrallinen kohtaus, jossa miespäähenkilö tapaa sattumalta saaristossa soutajan, jota ei esitellä nimeltä. Itse kuitenkin tiesin jo muutamasta lauseesta, kenestä on kyse.

 

Hän oli tarkkaillut naista tämän puhuessa, hänestä oli vaikea saada selvää. Hän näytti varsin nuorelta, mutta saattoi olla kolmikymppinen yhtä hyvin kuin kaksikymppinenkin. Puhuessaan hän vaikutti lähinnä poikamaiselta: se johtui ehkä sortseista, tai rusketuksesta ja lyhyistä hiuksista. Eniten hän muistutti faunia. Tai jotain arkaa eläintä, jonkin harvinaisen lajin viimeistä edustajaa.

Olen käynyt täällä ennenkin, nainen sanoi. Minä pidän majakoista.

 

Kangastus 38 on samaan aikaan ennalta-arvattava ja yllättävä. Tämäkin on mielestäni hieno taito: kirjailija saa lukijan tuntemaan olonsa fiksuksi tuottamatta tälle kuitenkaan pettymystä.

 

Kaikkiaan Westö on mielestäni hyvin onnistunut tiivistämään ilmaisuaan aiempiin teoksiinsa verrattuna. Kirjailija on myös parantanut taitoaan jättää asioita kertomatta. Missä kuljimme kerran on upea teos, mutta jollain tavalla pidän vielä enemmän tämän uusimman tarinan kompaktiudesta ja maltista “keskittyä olennaiseen”.

 

Kangastus 38 on vangitseva romaani, jonka tunnelma jää pitkäksi aikaa leijumaan mieleen.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Tämän blogin suosituimmat