*

Jenkan tahti

Yllättävä totuus uhmaiästä – ja 15 vinkkiä

Taaperon vanhemmuutta pohtiessani tuli mieleeni, että ehkä olisi syytä jakaa oma kokemukseni lapsen uhmaiästä, tai oikeastaan oman tahdon kehittymisestä.

 

Minulla oli aiemmin sellainen käsitys, että lapsi tulee uhmaikään noin 3-vuotiaana. Ennen sitä ei pitäisi olla mitään erikoista “uhmaa”. Voi miten väärässä olinkaan! Nyt ihmettelen, miksei oman tahdon kehittymisestä puhuta etukäteen. Onko se joku salaisuus? Vai olenko jotenkin tynnyrissä elänyt? Ainakaan minä en ollut kuullut (tai muista kuulleeni) asiasta juuri mitään etukäteen. 

 

Luulin jonkun aikaa, että esikoisemme käytös on jotenkin poikkeuksellista ikäisekseen. Ei kai uhmaiän pitäisi alkaa reilun vuoden ikäisenä? Puhuin asiasta muutamassa eri paikassa (avoin päiväkoti ja neuvola) ja kuulin, että se onkin ihan normaalia. No kiitos tiedosta, mutta olisi ollut ihan kiva jotenkin henkisesti valmistautua asiaan! Ainakin minut siis yllätti se, että uhmavaihe voi alkaa jo reilun vuoden iässä.

 

Esikoisemme oma tahto alkoi siis näkyä reilusti alle 1,5-vuotiaana. Nyt hän on 2-vuotias, ja yli puolen vuoden ajan tietyistä asioista on taisteltu, välillä ankarastikin. On ehtinyt tulla mieleen sellaisia ajatuksia, kuin eikö tämä lopu koskaan ja millainenkohan se varsinainen uhmaikä sitten on. Ja miten se oma tahto on näkynyt: no esimerkiksi tavaroiden heittelynä, toisten lasten lyömisenä, tottelemattomuutena asiassa kuin asiassa kausittain ja niin edelleen. Varsinaisia raivokohtauksia ei ole kuitenkaan hirveämmin esiintynyt, niitäkin kyllä joskus.

 

Lapset ovat temperamentiltaan erilaisia (kuten vanhemmatkin), ja on varmasti niitä lapsia (ja vanhempia) joille tämä vaihe ei tunnu juuri miltään. Taitaa kuitenkin olla niin, että jokaiselle se oma tahto kehittyy jollain tavalla. Ja se on hyvä! Meidän esikoinen ilmaisee ainakin topakasti itseään, ja pidän sitä hyvänä asiana: saapahan hyvän pohjan pärjätä elämässä jatkossakin.

 

Avoimesta päiväkodista sain kehityksen ja kasvatuksen erikoispsykologin tekemän powepoint-esityksen koskien lapsen oman tahdon kehittymistä. Periaatteessa asiat olivat tuttuja, mutta kyllä muistiinpanoista oli apua tilanteeseen asennoitumisessa. Nyt, kun luin vinkkejä uudelleen, sain taas hieman ajateltavaa. Näitä kannattaa siis lueskella useampaan otteeseen tietyin väliajoin.

 

Jaanpa tässä tärkeimmiksi kokemani pointit, jos näistä vaikka olisi apua jollekin.

 

- Uhmaikä alkaa keskimäärin alle 2-vuotiaana ja päättyy keskimäärin 3-vuotiaana (vaihteluväli 1,5–5 vuotta). (Huom. siis päättyy keskimäärin 3-vuotiaana…)

 

- Kyse on kehitysvaiheesta, ei esimerkiksi lapsen viasta tai huonosta kasvatuksesta.

 

- “Ei”-sanan käyttö on hyvä merkki lapsen itsenäistymisestä.

 

- Uhmaiän myötä lapsi oppii muun muassa rauhoittamaan ja kontrolloimaan itseään. Uhmaikä on pohja omantunnon kehitykselle.

 

- Lapsen on erittäin tärkeä saada tahtoa, toivoa ja haluta ja ilmaista se, vaikkei saisikaan haluamaansa.

 

- Lapsi on helpottunut, kun aikuinen tietää, milloin syödään, mennään nukkumaan ja niin edelleen. Lapsi ei voi ottaa vastuuta näin isoista asioista.

 

- Vanhemman täytyy antaa lapsen ilmaista pettymyksensä ja vihansa. Lapsen tulee saada tuntea, ettei negatiivisten tunteiden ilmaisu johda hylkäämiseen. Vanhemman ei pidä suuttua lapselle siitä, että lapsi suuttuu, vaan ottaa tunteet vastaan. Älä kiellä lapsen tunteita äläkä rankaise niistä. Toisaalta aikuisen tulee olla johdonmukainen, periksikään ei pidä antaa.

 

- Nimeä lapsen tunne. Esimerkiksi: “Sinulla on paha mieli, kun ilmapallo meni rikki.” Tai “Sinua taitaa jännittää huominen tarhapäivä.”

 

- Kiukkukohtausten ja raivareiden jälkeen kannattaa jutella tilanteesta. Kohtauksen aikana ei kannata yrittää keskustella. Lasta ei tulisi tentata “Miksi?”-kysymyksillä, pieni lapsi ei osaa niihin vastata.

 

- Vanhempi voi itsekin mennä “jäähylle” esimerkiksi toiseen huoneeseen, jos omat hermot tuntuvat pettävän.

 

- Vanhemman tulee muistaa huolehtia myös itsestään ja omasta jaksamisestaan.

 

- Lapsi ei tarvitse täydellistä vaan inhimillisen vanhemman, joka on välillä ihana ja välillä kamala.

 

- Varmista, että lapsi ymmärtää pyynnön tai käskyn. Pelkkä “ole kiltisti” on liian epämääräinen käsky. Ole konkreettinen ja perustele.

 

- Kerro lapsellesi avoimesti myös omat tunteesi. Lapsen on tärkeää nähdä myös omat vanhemmat vihaisina – ja sen jälkeen leppyneinä. Se antaa lapsellekin luvan olla joskus vihainen.

 

- Kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja – mutta ei kaikenlainen käytös!

 

(Lähde: Anne Lukkarila, kehityksen ja kasvatuksen erikoispsykologi)

 

Itse koen, että erityisen tärkeää on ollut tuo tunteiden sanoittaminen ja sen osoittaminen, että ymmärtää, mitä lapsi tahtoo. “Ymmärrän, että haluaisit kääntää hellan nuppeja, mutta se ei ole sallittua.” Ja sitten vielä perustelu, miksei hellaan saa koskea. Jotkut vanhemmat jättävät ei-sanan kokonaan pois ja ainoastaan perustelevat, miksi toimitaan tietyllä tavalla. Meilläkin perustellaan ahkerasti sääntöjä, mutta kyllä suoraa kieltoakin joskus käytetään.

 

Lapsen puheen kehittyessä hän on itsekin oppinut tunnistamaan ja ilmaisemaan tunteitaan. “Minä olen vihainen!”

 

Ja kun kävimme hiljattain Muumimaailmassa, lapsi oli aivan innoissaan, muttei kuitenkaan uskaltanut koskettaa muumeja. “Sinua taitaa vähän jännittää”, totesin lapselle, ja se auttoi heti. “Minua jännittää. Ei mene Hemulin syykkyyn”, lapsi toisteli. Siihen vain totesimme, että sinua jännittää, mutta ei se haittaa. On kuitenkin kiva nähdä Muumilaakson asukkaat.

 

Toisaalta nyt huomaan, että meillä on viljelty hieman liikaakin “kiltti” ja “tuhma”-termejä. Pitäisi yrittää osoittaa lapselle, että hän on aina hyvä omana itsenään, vain teot voivat olla “tuhmia”.

 

Olen myös huomannut, että “kiukuttelu” voi johtua monista asioista: hammas tulossa (kun itseen sattuu, herkästi satuttaa toisiakin) tai ihan vain väsyttää. Joskus voi olla vaikeaa tunnistaa näitä käytöksen takana olevia syitä, mutta pikku hiljaa vanhempikin oppii huomaamaan “merkit”.

 

Mielenkiinnolla odotan, miten kauan oman tahdon vaihe meillä jatkuu. Tuntuu, että nyt on seesteisempi vaihe. Iskeekö uusi uhma 3-vuotiaana? Sitä odotellessa :)

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (13 kommenttia)

Käyttäjän koskela kuva
Matti Hemmi

Olet keskellä itsekin kasvuprosessissanne ja ihan ajoissa. Tunnustelet itsekin rakkautta ja rajoja-vaiheen alkamisen ihmettä. Huomaan miten haet oikeaa tietoa asiassa aikuismaisella tavalla hankkimalla tietoa, jota sovellat. Transaktioanalyysin kolminaisuuden pohdinta tukee 'kasvatus'prosessia hyvin; lapsi-vanhempi-aikuinen käsitteet ovat hyvä kasvualusta hallita juuri kaikkea sitä, mitä aikuismaisesti edellä pohdit kiitettävällä tavalla.
Valitettavasti aina eivät nykyvanhemmat ole vielä itsekään lähellä aikuisen tasolla, että voisivat työstää vanhemman roolia riittävästi jolloin turhautuminen lapsen loputtomalta tuntuvassa uhmaiän vaiheessa vie lapselta turvalliset raamit löytää oma polkunsa kehittymiseen vanhemman sylissä.
Syyllistää saa vain sylissä on eräs lukuisista prinsiipeistä mitkä tukevat niin lapsen kuin vanhempansa harmoonista ja turvallista persoonan kehittymistä ehjäksi minäksi ja eteenpäin näissä ihmisen kriiseissä.
Rajukin lapsen rajojen ja itsensä hakeminen uhmansa keskellä on etappi, jonka läpi pieni ihminen työntyy, seestyy 'erilaisena ihmisenä' levollisempaan rakkauden ja rajojen vaiheeseen yhdessä aikuisten vanhempiensa kasvussa keskenään.

Käyttäjän JenniTamminen1 kuva
Jenni Tamminen

Kiitos sanoistasi. Onneksi esimerkiksi juuri tuolla avoimessa päiväkodissa jaetaan tätä tietoa vanhemmille!

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Lapsella on useita uhma-aaltoja, ne oppii huomioimaan jos on useampia lapsia. Ne alkavat ja loppuvat lähes minuutin tarkkuudella. Niissä testataan vanhemmuus. Viimeistä uhmaa sanotaan puberteetiksi, mutta uhma mikä uhma.

Pahimmat uhmat ajoittuvat vuosille 5, 11 ja sitten teiniksi tulemiseen. Nykyisin luulisi jo olevan viljalti tietoa näistä kaikista uhmista ja niiden "kestämisestä". Parasta on ymmärrys niin lapsen kuin aikuisenkin kannalta.

Aikuisen tulisi siis tutkia mahdollisten lastensa uhmaiät ja uhmien hoito ennen lasten siittämistä. Mutta uhmat jäävät yleensä vanhempien itsensä äimisteltäviksi ja siksi ensimmäinen lapsi eli esikoinen tavallisesti "pilataan" ja siitä oppineina vanhemmat vasta alkavat oppia vanhemmuutta.

Useinhan nuorin lapsi on sitten katraasta parhaiten kasvatettu, joskin leillitty lähes pilalle:)

Uhma on hyvä opettaja, joten uhmaa ei pidä torjua, vaan siitä pitää ottaa kaikki "ilo" irti, eli uhmaa oikein ohjaamalla lapsi kasvaa yhdessä vanhempiensa kanssa.

Käyttäjän JenniTamminen1 kuva
Jenni Tamminen

Joo, uhmakausia on useita (ja tosiaan myös puberteetti on sellainen), ja jos tietoa osaa etsiä, sitä on saatavilla etukäteenkin. Itse lähdin liikkeelle ehkä vähän liian myöhään sen suhteen, että en odottanut uhmaa noin aikaisin. Onneksi pääsin kuitenkin aika nopeasti kärryille :)

"Aikuisen tulisi siis tutkia mahdollisten lastensa uhmaiät ja uhmien hoito ennen lasten siittämistä." - Mahdoton tehtävä, koska kuten sanottu, lapset ovat tosi erilaisia! Lisäksi huomaan, että vaikka etukäteen puhutaan lasten erilaisista temperamenteista, vasta tositilanteessa konkreettisesti valkenee, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Ensimmäinen lapsi on pioneeri, joka varmaan joutuu kestämään eniten vanhempien virheitä. Ja vanhemmat kestämään omia virheitään. Mutta toisaalta jos toinen lapsi on kovin erilainen luonteeltaan, vanhempi joutuu taas uudelleen asemoimaan toimiaan, ainakin jossain määrin. Mielestäni on kuitenkin myös niin, että ensimmäinen lapsi yleensä saa myös eniten huomiota, kun ei ole niitä muita lapsia sitä vaatimassa....

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Huomio lapseen riippuu niin monesta muustakin asiasta kuin siitä että on aikaa.

Ensimmäinen on harjoituskappale.

Käyttäjän SeppoVehvilinen kuva
Seppo Vehviläinen

Sitten kun satut saamaan arvonnassa sen vaikean lapsen , niin noilla kasvatusoppailla voitkin pyyhkiä persettä.

Meillä mietittiin nykyaan viisivuotiaan esikoisen kanssa kaikkien metkujen olevan vain uhmaikää kunnes hänet laitettiin päiväkotiin ja jo ensimmäisessä vasu-keskustelussa lastentarhanopettajat vahvistivat epäilyksemme siitä ettei poika ole normaalilla tasolla mitä tulee sosiaaliseen kehitykseen ja keskittymiskykyyn.

Nyt on sitten rampattu psykologeilla ym ja todettu olevamme takaisin alkupisteessä kun edellämainittujen ammattitaito /kokemus ei riitä toimimiseen edellä kuvaamani kaltaisten lasten kanssa vaan hyssytellään ajan tekevän ehkä tehtävänsä( jeah right... Pojan pitäisi mennä vuoden päästä eskariin joten ei hirveästi kiinnosta enää katsella laitetaanko poika suoraan apukouluun ihan vain julkisen sektorin työntekijöiden pikku kokeilun takia) .

Toinen hyvin yleinen fraasi on miten ominaisuudet ovat osa persoonaa joille ei mahda.

Ei muuten mahda koulukiusaamisellekkaan aikanaan jos mitään ei edes yritetä tehdä.

Ja voi sitä neuvojien määrää niitten helppojen lasten vanhempien keskuudessa jotka kuvittelevat syyn olevan kasvatuksessa .

Nyt koetamme kissojen ja koirien kanssa etsiä hyvää lapsiin erikoistunutta psykiatria saadaksemme diagnoosin ja toivon mukaan myös työkaluja selvitä melko raskaasta arjesta .

Käyttäjän JenniTamminen1 kuva
Jenni Tamminen

Joo, nämä vinkit koskivat varmaan suurinta osaa lapsista, mutta ei kaikkia. Jotkut lapset vaativat enemmän paneutumista ja erilaista otetta.

"Ei muuten mahda koulukiusaamisellekkaan aikanaan jos mitään ei edes yritetä tehdä." Tämä on hyvin totta. Kyllä minullakin on vanhempana tietyt säännöt, joita lapsen pitää noudattaa, oli hän sitten hypervilkas tai superrauhallinen.

Hurjasti tsemppiä teille!

Käyttäjän SeijaKastari-Johansson kuva
Seija Kastari-Johansson

Hei ja kiitos "ihmettelystäsi" Jenni. Kerrot ihmetteleväsi, miksi oman tahdon kehittymisestä ei puhuta enempää, sitä minäkin ihmettelen. Samoin ihmettelen, miten vahvasti meillä Suomessa edelleen puhutaan uhmaiästä, mikä käsitteenä minulle tarkoittaa sitä, että lapsi "uhmaa" aikuista tavalla tai toisella. Opiskellessani aikoinani (70-luvulla) Ruotsissa, opin näkemään asian lapsen ensimmäisenä itsenäistymiskautena, johon siis liittyy tuo oman tahdon ilmaisu/vahvistuminen.

On luonnollista, että kasvattaja suhtautuu eri tavalla lapseen, jos lähtökohtana on "uhmaaminen", ja luonnollisesti herättää kysymyksen, onko kasvatuksessa jokin vika tai onko lapsessa jokin vika, jos lapsi "uhmaa" eikä tee niin kuin sanotaan. Mutta...jos nähdäänkin lapsen käyttäytyminen lapsessa tapahtuvana kehitysvaiheena ns itsenäistymiskautena, siis haluna päättää omasta elämästä ja ottaa omaa elämäänsä haltuun ensimmäisen kerran, on lähtökohta kasvatuksellekin aivan jotain muuta.

Mikäli nähdään lapsen kehitysvaihe itsenäitymiskautena, se ei missään muotoa poista aikuisen/kasvattajan vastuuta, mutta vaatii toisenlaista suhtautumista lapseen ja ennen kaikkea siihen tapaan, jolla lasta kasvatetaan...siis sekä laitetaan rajoja että vahvistetaan omaa kykyä ottaa omaa elämäänsä haltuun samalla.

Usein kuulee mmm uutisoitavan sitä, kuinka ruotsalaisilla on paremmat vuorovaikutustaidot ja kyky verkostoitua...viimeksi Yle tv 1 uutisoidessa suomalaisista muotoilijoista, ja siitä, miten "vanhat keinot" eivät enää tehoa maailmalla josta syystä suomalainen muotoilu menettää asemaansa maailmalla. Miksi on näin? Siksi, että ruotsalaiset kasvattavat lapsensa toisin.

Jo 70-luvulla mm ruotsalaiselle päivähoidolle laadittiin keskeisiksi kasvatustavoitteiksi kansalainen, jolla on positiivinen minäkuva, hyvät vuorovaikutustaidot ja kyky ajatella/ymmärtää käsitteiden merkitys. Nämä siksi, että jokainen kansalainen voisi kantaa vastuun niin omien kuin toisten elinolojen parantamisesta.

Entä meillä Suomessa? Meillä puhutaan kasvatuksesta, minkä painotetaan jatkuvasti kuuluvan vanhemmille, ihan niin kuin vanhemmat voisivat yksin ratkaista sen, minkälaiseksi lapsi kehittyy ja minkälaiset taidot hänelle kehittyvät...aikana, jona perinteiset vanhat kasvatuskeinot (mm fyysinen rankaiseminen) eivät enää ole sallittuja. Mutta mitä on annettu tilalle? Kasvatus on paljon laajempi kokonaisuus, kuin vain sitä, mitä vanhempi sanoo, josta syystä se pitäisikin päivittää laajemmasta yhteiskunnallisesta näkökulmasta.

Meillä ei myöskään olla määritelty esim varhaiskasvatuksessa vieläkään sitä, minkälaisia kansalaisia lapsista haluamme kasvavan, mikä vastuuttaisi ainakin ammattilaiset kehittämään omia kasvatuskäytäntöjään. Joten vanhat käsitteet, kuten "uhmaikä" elävät vahvasti ja ohjaavat kasvattajien/vanhempien ajattelua sekä yhteiskunnallista keskustelua kasvatuksesta.

Jenni, kysyt miksi oman tahdon kehittymisestä ei puhuta etukäteen? Ja..onko se jokin salaisuus? Sen minäkin haluaisin tietää, sillä se yhteiskunta, jossa mm Sinun lapsesi tulevat aikuisina toimimaan, edellyttää aivan muunlaisia vuorovaikutustaitoja, kuin olla "alamainen auktoriteetille" ja tehdä vain niin kuin sanotaan...näin kärjistäen.

Suomi tarvitsee kansalaisia, jotka kykenevät avoimeen vuorovaikutukseen erilaisten ihmisten kanssa, käyttämään luovuuttaan, näkemään kokonaisuuksia sekä kykyä tehdä valintoja, kriittisen ajattelun siivittämänä.

Käyttäjän JenniTamminen1 kuva
Jenni Tamminen

Puhut asiaa. "Uhma" on ehkä käsitteenä vanhentunut, tai ainakin sillä on minunkin mielestäni vähän vääränlainen kaiku.

Hyviä pointteja myös tuosta varhaiskasvatuksesta!

Käyttäjän sarilait kuva
Sari Laitinen

Oma kokemukseni on, että heikkotahtoiset lapset joutuvat murrosiässä helpommin kiipeliin. Kaveriporukalle voi olla vaikeaa sanoa ei, jos oma tahto on nitistetty alusta alkaen. Jossakin vaiheessa ne kaverit kuitenkin tulevat tärkeämmiksi kuin vanhemmat. Ole siis tyytyväinen, jos tyttö on lujatahtoinen.

Käyttäjän peevee912 kuva
Eeva Vallius

Minä ihmettelen, että edelleen ammattilaisetkin käyttävät tästä lapsen kehitysvaiheesta kielteisesti korvaan kuulostavaa uhmaikää. Jos joku näissä lapsen oman ajattelun ja ymmärryksen kehittymisen tilanteissa on uhmassa, niin se on aikuinen, joka ei ota vastaan lapsen näkemystä.

Aktiivisesta kuuntelusta opetti meitä jo 1970-luvulla Thomas Gordon, lisäymmärrystä minulle antoi aikoinaan myös Jesper Juul. Ensimmäinen kirjoitti viisaista vanhemmista (nyk. toimivasta perheestä ja vuorovaikutuksesta), jälkimmäinen viisaista lapsista.

Gordonin oppeja on joissakin piireissä väheksytty vuosikymmeniä, mutta hänen ohjeitaan ovat juuri nuo esittämäsi Anne Lukkarilankin neuvot.

Käyttäjän peevee912 kuva
Eeva Vallius

Äläkä turhaan huolehdi siitä "iskeekö uhma". Ei se iske, jos osaat itse tomia oikein. Lapset ovat ihania, viisaita ja erittäin yhteistyökykyisiä, jos me aikuiset olemme.

Juhani Nurminen

Onneksi tästäkin asiasta nykyisin keskustellaan avoimesti. Yksi hyvä keino mielestäni on aina ongelmatilanteissa keskustelu siten, että kysytään siltä lapselta, että mikä hänen mielestään olisi hyvä ratkaisu. Ja pienten lasten ollessa kyseessä, niin tottakai se halimuskiinnitys.

Tämän blogin suosituimmat

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset