*

Jenkan tahti

Pelko tuli taloon

Viisikuinen vauva kuoli, kun vaunut lensivät kuistilta.

 

8-vuotias poika kuoli hautauduttuaan lumeen.

 

10-vuotias kuoli moottoripyörän ulosajossa.

 

Ja niin edelleen. 

 

Muun muassa nämä järkyttävät uutiset kummittelevat mielessäni silloin tällöin. 

 

Ehkä yllättäenkin mielessä pyörii vieläkin myös 6-vuotiaan Eva-tytön katoamistapaus. Tyttö vietti koko yön maastossa paljain jaloin ja pelkässä yöpaidassa. Etsijät löysivät hänet olosuhteisiin nähden hyvässä kunnossa. Ja silti mietin, mitä tuo tyttö on ajatellut pitkän yön aikana. Millainen kauhu lapsen mielessä onkaan myllännyt. 

 

Sitten joudun aina lopettamaan ajatukset kesken. Sydän on särkyä.

 

Kerran ostoskekuksen parkkihallissa kuului hätääntynyttä ääntelyä. Pysäköidyn auton ovet olivat sepposen selällään ja poika (en tiedä ikää, mutta varmasti jo koululainen) liikuskeli autossa levottomasti. Hän näytti olevan pakokauhussa. Menin kysymään, mikä hänellä oli hätänä.

 

“Isä lähti hakemaan äitiä tuolta kaupasta, ja ne on olleet tosi kauan poissa”, sopersi poika hädissään.

 

Hänellä ei ollut kännykkää eikä hän muistanut vanhempiensa puhelinnumeroita. Oli mahdotonta tietää, miten kauan vanhemmat olivat olleet poissa. Olin jo lähdössä pojan kanssa ostoskeskukseen kuuluttamaan vanhempia, kun he samassa saapuivat paikalle. He olivat olleet poissa ehkä viitisen minuuttia, mutta pojasta ne viisi minuuttia olivat varmaan tuntuneet ikuisuudelta. Poika oli itse halunnut jäädä autoon odottamaan, mutta siinä ajassa hän oli ajatunut sellaiseen paniikkiin, että olisi varmasti lähtenyt kenen tahansa vieraan mukaan. Onneksi juuri minä satuin paikalle.

 

En pidä itseäni mitenkään hysteerisenä ihmisenä, mutta tuskin näitä menneitä tapahtumia enää miettisin, ellen olisi itse äiti.

 

Joskus irrationaalinen pelko yllättää vaikkapa kesken vauvan päiväunien: hengittääkö hän?

 

Hillitsen itseni, kun tekisi mieli mennä nappaamaan tuolille kiipeävä taapero syliin. Ei motoriikka kehity, jos varjellaan liikaa.

 

Niin se vain on, että kun lapsi tuli taloon, tuli myös pelko. Kirjailija John Irving on joskus kertonut kirjoittavansa suurimmista peloistaan:

 

"I write repeatedly—against my will—of those things I fear most happening. Losing a loved one, losing a parent, losing a child. I'm in terror of losing a child. It's never happened to me, but I am clearly compelled to write about it over and over again”.

 

Tunnistan ajatuksen. Suurin pelkoni oli ennen se, että menetän jonkun itselleni tärkeän ihmisen. Nyt suurin pelkoni on, että menetän lapseni.

 

Itse asiassa pelkkä ajatuskin siitä, että lapseni on peloissaan ja yksinäinen raastaa sydäntä. Ehkä siksi tämä Eva-tytön tapaus niin kovasti koskettaa, ehkä siksi vieläkin muistelen sitä parkkihallin poikaa. 

 

Esikoinen on tällä hetkellä mummolassa yökylässä ja työnnän jatkuvasti pois mielestäni pelkoa, että hänellä on kova ikävä meitä vanhempia. Sillä todellisuudessa hän on tutussa paikassa rakkaan ihmisen kanssa. Jos hätä tulisi, lähtisin tietenkin heti häntä hakemaan.

 

Pelko. Kun on äiti, sen kanssa joutuu elämään. Joka päivä.

 

https://

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (12 kommenttia)

Käyttäjän TeppoNygren1 kuva
Teppo Nygren

Uutiset muokkaavat meidän pelkotiloja ja tekevät meistä epäluuloisia. Joskus lehdissä kirjoiteltiin melko kovasti kätkytkuolemasta ja kuulemma joku tutun tuttuni oli jopa joutunut kokemaan ensimmäisen lapsensa kätkytkuoleman. Se sai aikaan sellaisen epävarmuuden ja pelon, etten ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen kyennyt lähes vuoteen öisin nukkumaan. Piti kuunnella hengittääkö lapsi ja käydä häntä jatkuvasti katsomassa. Ehkä eniten sattuu juuri onnettomuuksia, kun aikuinenkaan ei osaa muodostaa mielessään tilanteita joihin oikeasti pitäisi varautua. Ei ole hirvittävän montaa vuotta, kun pyöräilykypärä aiheutti lapsen kuristumisen kiipeilytelineillä. Pitäisikö sitten antaa lapsen kiipeillä ilman pyöräilykypärää ja olla epävarma siitä, että satuttaako lapsi päänsä pudotessaan telineiltä. Päivähoitopaikassa on joskus lapsi kuollut jäätyään rakennustelineiden alle, tai hukkunut lähistöllä olevan lampeen. Kun kaikki uutiset kerätään yhteen, niin vanhemmilla on jatkuva pelko lastensa puolesta, eikä osata tai kyetä arvioimaan etukäteen niitä tilanteita, missä lapsella on suurin todennäköisyys satuttaa itsensä tai joutua onnettomuuteen.

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

Jokaiselle äidille on varmaan tutut tällaiset pelon hetket. Itsekin tulee varovaisemmaksi.
Mutta ärsyttää vanhemmat jotka seisovat pihalla ja koko ajan huutelee älä lapselle.
Jos lapsii kiipeile kiikkerälle syöttötuolille nappaa syliin.

Käyttäjän JenniTamminen1 kuva
Jenni Tamminen

Joo, yritän tarkkailla itseäni, etten jatkuvasti olisi kieltämässä lasta. En todellakaan halua olla koko ajan huutamassa älä-älää. Yritän antaa lapsen itse kokeilla ja sitä kautta oppia, mutta olla itse vieressä, jos jalka lipsahtaa.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Minua isovanhempana pelottaa enemmän lastenlaten kanssa leikkipuistossa kuin konsanaan omieni kanssa. On se kummallista, miten tuntuu vastuu pienistä vain kasvavan.
Yritän irrottautua keinona on käännän ajatukseni muualle. Helpottaa. Täytyyhän lapsiin luottaa ja täytyyhän heidän oppia toimimaan hiukan vaarallisissakin tilanteissa.

Käyttäjän juhauronen kuva
Juha Uronen

Kaikkea voi pelätä mutta en tiedä kannattaako sille pelolle uhrata elämänsä

Myönnän joskus kakaroiden toilailuja katsellessa että kylmää
Tai kun pitää ensimmäisiä kertoja päästää itse menemään maailmalle

Olen tuntenut muutaman ihmisen jotka ovat antaneet sen pelon periaatteessa myrkyttää koko elämänsä ja odottavat aina pahimman tapahtuvan
Siinä sivussa sitten kärsivät muutkin

Maailma on täysi kaaos ja mitä vain voi tapahtua
En kuitenkaan lähtökohtaisesti elä ajatellen onnettomuuksia

Vaikka olenkin kolmen "hieman" vauhdikkaan lapsen kanssa istunut jokusenkin tunnin terveyskeskuksen päivystyksessä tai lastenklinikalla

Vaikka olenkin syytellyt itseäni kun annoin kiivetä tai ostin ns hurjan harrastusvälineen ja sitten kolahtikin kovemman kautta

Isä, lapset 22, 18 ja 7 vuotiaita

Käyttäjän JenniTamminen1 kuva
Jenni Tamminen

En minäkään elä ajatellen onnettomuuksia. Ei ole todellakaan hyvä juttu, jos antaa pelolle vallan.

Mutta kuitenkin jotkut jutut palaavat välillä mieleen.

Olet oikeassa, mitä vain voi tapahtua, ja siksi tapahtumattomia asioita ei kannata murehtia. Ja toisaalta kun asiaa ajattelee, tulee voimaton olo...

Käyttäjän juhauronen kuva
Juha Uronen

Juu puhumattakaan siitä sitten kun näkee
Omasta mielestään on neuvonut esim tien ylittämisen ja miten se suoritetaan hyvin ja lapsi toimii aikuisen läsnäollessa juuri kuten on opetettu

Sitten sitä vilkaisee omia aikojaan kulkevaa lasta ikkunasta kun menee itsekseen kaverille/kouluun/ties mihin ja se muksu menee juurikin täysin katsomatta sen tien yli

Silloin on itselle tullut "vähän" voimaton olo
Opettaa voi ja varoittaa
Lapsen muisti on vain joskus hieman lyhyt

Käyttäjän hilkkalaronia kuva
Hilkka Laronia

Tuttu juttu ja mulla homma ihan mahottomaksi lipsahti, ko kuopus pääsi Helsinkkiin opiskelleen 18-vuotiaana ja ittekki oli huolissaan pärjäämisestä, ko koti oli täälä Oulussa ja sillä on lapsuusiän diabetes ja sovimme, että joka päivä otamme yhteyttä. Siis hirvitti, että jos yhtäkkiä vaikka verensokerit laskee ja makkaa kaunvarressa eikä kukhan ees perhään kysy. No vuosi meni ja toinenki hyvin ja sitte aikaa kulu ja tyttöystäväki tuli ja mie vaan joka päivä piin yhteyttä... Kunnes pyysin kaikilta läpeiltäni antteeksi tuommonen roikkuminen(?) ja huolehtiminen, mutta kuopuksen kohala homma oli jo naurettavvaa, mutta kauhea prosessi oli irtautua niistä yhteyenpioista. Kiitos tyttöystävällekki, jokei koskhan ole hermostunu minhuun. Piin muuten päiväkirjaaki, että voin ittekki kattoa konkreettisesti, että ei sattunu mithän...

Voi minua voi ja nyt se onneksi on jo niitä melkein unohtunheita hullutuksia, joita mie olen äitinä tehny ja sitte ihan antheeksi pyyelly ja läpit on sanohneet, että ittelä mulla niitten onnettomuuksien pelkäämisten kans on ollu paha olla, ei heilä. Oooh tätä elämää, onse silti ihana leiviskä ja läpit parasta!

Käyttäjän JenniTamminen1 kuva
Jenni Tamminen

Hieno asia, että olette pitäneet yhteyttä päivittäin!

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Nämä on enimmäkseen vieraita juttuja. Oma elämä on saanut aikaiseksi sellaisen taikauskoisen tavan katsella maailmaa. Että jos on aika lähteä, niin sitä et millään muuta miksikään. Ja jos ei ole, selviät mitä ihmeellisimmistä tilanteista. Niin taikauskoinen en tietenkään ole, että jättäisin asiat pelkästään maailmankaikkeuden ratkaistavaksi, mutta mikään suojelusenkeli minä en ole. Pelko, kipu, suru jne. kaikki kuuluvat ihmiselämään, kaikki ne on hallittava.

Tavoite ei ole tuottaa mahdollisimman suurta riippuvuutta minun arviointikyvystä ja olemassaolosta, vaan kertoa ne tarinat ja antaa ne välineet, jotka auttavat löytämään oman tavan selvitä niistä melko harvinaisista vaaratilanteista, mitä tämä ympäristö ihmisen eteen heittää.

Ainut ajatus mitä erityisesti kammoan, on että lapset joutuvat isompien (tai samanikäisten) lasten kynsiin niin, ettei heillä ole välineitä selvitä. Erityisesti sellaisten, joilla on omasta mielestään oikeus tehdä kenelle tahansa mitä tahansa.

Pelkään, että lapseni - erityisesti poika - ovat aivan liian kilttejä, etteivät osaa vetää rajoja muille ja vielä pahempi, heistä tulee karismaattisten ja hauskojen "erityistapausten" peesailijoita.

Käyttäjän JenniTamminen1 kuva
Jenni Tamminen

"Ainut ajatus mitä erityisesti kammoan, on että lapset joutuvat isompien (tai samanikäisten) lasten kynsiin niin, ettei heillä ole välineitä selvitä. Erityisesti sellaisten, joilla on omasta mielestään oikeus tehdä kenelle tahansa mitä tahansa."

Niin, tässä tulee taas tämä avuton olo...

Pelko ilman muuta kuuluu elämään. Se on tärkeä tunne.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset